Ensimmäinen marraskuuta 1967 aloitin rajavartijan tehtävät Ivalon Rajavartiostossa. Ensimmäiset kaksi kuukautta olin sijoitettuna Ivalon komentopaikalle.
Työn ohessa siellä oli mahdollisuus harrastaa ampumahiihtoa, joka oli erittäin suosittu laji. Muutaman viikon kuluttua siellä alkoi myös rajakoiranohjaajien koulutusleiri.
Sain kuulla, että edellisenä syksynä 1966 Anterin erämaavartion läheisyydessä oli haavoittunut karhu hyökännyt rajamiehen kimppuun ja purrut häneltä päänahan irti, suoraan silmille.
Rajakoiran ohjaaja, sukunimeltään Jäntti, oli myös tällä leirillä. Sain omin silmin nähdä purenta-arvet hänen päässään.
Päälaelta ja takaraivolta irti repeytynyt päänahka oli parantunut hyvin. Näkemästä olin henkilökohtaisesti kovin otettu: voiko tämä olla ihan totta, uskomatonta.
Rajavartija Jäntti kertoi tapahtumasta näin
Poroaitavahti Sarre oli tarkastanut ja korjannut poroaitaa rajavyöhykkeellä, lähellä Anterin erämaavartiota. Hänellä oli työmatkoillaan mukana härkäporo. Poro kantoi työtarvikkeita, muonaa ja yöpymisvälineitä.
Yllättäen isokokoinen karhu oli ilmestynyt väijyksistä näkyviin aivan poron läheisyydessä. Tilanteessa poroaitavahti Sarre pääsi ampumaan karhua hätäisesti.
Luoti oli vahingoittanut karhua ja se oli pötkinyt tiehensä. Ampujan piti lähteä hakemaan apuvoimia Anterin vartioasemalta karhun jälestämiseen. Matkaa vartioasemalle oli lähes kolme kilometriä. Sieltä hän sai mukaansa yhden rajamiehen hirviaseineen. Yhdessä he lähtivät tapahtumapaikalle.
Maa oli lumesta valkoinen ja kaamospäivä kääntymässä iltaan.
Tapahtumapaikalla he huomasivat muutaman veritipan lumessa: hätäisesti ammuttu luoti oli osunut karhuun.
He alkoivat etsiä haavoittunutta karhua jälkiä seuraten. Karhu oli paennut tiheään korpikuusikkoon, josta pakomatka oli edennyt mäen alarinnettä pitkin.
Rajavartija Jäntti kertoi kulkeneensa edellä hirviase käsissä ladattuna.
Poroaitavahti Sarre tuli perässä noin kymmenen metrin päässä ase ladattuna ja valmiina. Tilanne oli äärimmäisen jännittynyt ja arvaamaton.
Yhtäkkiä ylärinteen puolelta kuusen takaa isokokoinen karhu hyökkäsi Jänttiä kohti.
Hän ehti ampua yhden hätäisen laukauksen, joka ei osunut karhuun. Karhu syöksyi päälle ja Jäntti kaatui maahan.
Jäin makaamaan selälleni ja karhu istui päälleni, Jäntti kertoi.
Karhu puri hänen käsivarsiaan, puristi päätä etutassujen väliin, painoi molemmilla etujaloilla maata kohden ja yritti ottaa pään kokonaan suuhun.
Karhu puri hänen pääkalloaan siten, että takaosasta päänahka repeytyi irti ja siirtyi kasvoille silmien eteen.
Tulin siihen uskoon, että tähän minä kuolen. Olin koko ajan tajuissani. Eletty elämä kulki silmissä nauhana, elokuvien tavoin, Jäntti sanoi.
Onni onnettomuudessa, sillä hänen päänsä oli pienessä maakuopassa vasten kiveä, ja se osaltaan suojasi purennalta.
Karhu lopetti hetkeksi puremisen, ryhtyi karjumaan ja murisemaan lähestyvää poroaitavahtia.
Tunsin, miten karjuvan karhun suusta pärskyi vaahtoa kasvoilleni, Jäntti kuvaili.
Poroaitavahti Sarre oli päässyt tulemaan niin lähelle karhua, että pystyi turvallisesti ampumaan kuolettavan laukauksen. Hän olisi pystynyt ampumaan karhua jo huomattavasti aiemmin, mutta vahingonlaukauksen vuoksi ei uskaltanut sitä tehdä.
Karhun puremisen seurauksena silmät eivät kuitenkaan vaurioituneet.
Siirsin itse päänahkaa silmien edestä pois taaksepäin, ja tuskallinen taival kohti Anterin vartioasemaa alkoi, Jäntti kertoi.
Isokokoinen kuoliaaksi ammuttu karhu oli uros. Ei turhaan sanota, että karhulla on seitsemän miehen voima ja yhden järki.
Haavoittuneenakin karhu pystyy vaistomaisesti käyttämään maastoa hyväkseen. Karhu voi muun muassa tehdä ”ketunlenkin” ja palata ylärinteen puolelle väijymään jäljestäjiä.
Rajavartija Jäntti kuljetettiin Ivalon terveyskeskukseen ja sieltä edelleen Lapin Keskussairaalaan Rovaniemelle. Tämän jälkeen alkoi toipuminen järkytyksestä sekä pitkällinen useita viikkoja kestänyt sairausloma.
Karhun ruho kokonaisuudessaan meni valtion omaisuudeksi. Pahoin loukkaantunut Jäntti halusi tapetusta uroskarhusta muistoksi siitinluun. Se on pituudeltaan noin 20 senttimetriä.
Työkuntoiseksi tervehdyttyään rajavartija Jäntti palasi entiseen työtehtävään schäfer-rajakoiran ohjaajaksi. Jälkeenpäin hän itse harmitteli tapahtumaa: jos rajakoira olisi ollut mukana, näin olisi tuskin päässyt tapahtumaan.
Kun tapahtumasta oli kulunut noin kaksi vuotta, tiedustelin Anterin vartion rajamiehiltä Jäntin vointia.
He kertoivat hänen kyllä toipuneen hyvin, mutta jos keskustelut johtavat traagisen tapahtuman muistelemiseen hän ikään kuin lukkiintuu, eikä halua muistella mitään.
Kun Jäntti tarvitsee heikkoina hetkinään tukea ja ymmärrystä, hän menee rajakoiran luokse nukkumaan. Tapahtuma oli niin järkyttävä, ettei se hänen kohdallaan unohdu.
Arto Särkelä
Ylitornio
Kuvan karhu ei liity tapaukseen.
Tampereen Seudun Raja- ja Merivartiokilta ry 