Olin 17-vuotias maalaispoika vuonna 1959. Sodan myllerrykset olivat ajaneet minut syntymäpitäjästäni Kaukolasta Karjalan kannakselta Ruovedelle, jossa vietin lapsuusaikani ja kouluvuoteni.
Vanhemman veljeni puhuttua minulle harjoittelupaikan Tampereelle tein töitä Suomen Trikoolla työntutkijaharjoittelijana vuoden.
Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että kehräämön pölyinen maailma ei ollut minua varten ja suunnitelma jatko-opintojen välttämättömyydestä alkoi hahmottua.
Esteenä siihen aikaan oli kuitenkin aina armeija, jonka suorittaminen kaikille ikätovereilleni oli itsestäänselvyys, toisin kuin nyt 2000-luvulla.
Päätin tarttua härkää sarvista ja Ratinanlinnan visiitin jälkeen minulla oli kourassani hakemuspaperi varusmiespalveluksen vapaaehtoiseen suorittamiseen. Lääkärintodistuksen hankittuani täytin paperissa osan, jossa kysyttiin toivomusta palveluspaikaksi.
Nuorta poikaa kiinnosti tekniikka ja niinpä päädyin täyttämään kolme vaihtoehtoa seuraavasti.
- Ilmavoimat
- Merivoimat
- Mihin vain
En enää muista tarkasti ajankohtaa, jolloin vastaus saapui, mutta kohta 3 oli vienyt muista voiton ja osoite oli P-KR/Onttola.
Isän tiedoilla selvisi, että olin menossa Joensuun lähelle Pohjois-Karjalan Rajavartioston 4. komppaniaan kesäkuun 15. päivänä 1960.
Ei ollut pojalla aavistustakaan matkan pituudesta tai ajasta, kun sisko saatteli junaan Tampereen asemalla kesäkuun 14. päivänä illan suussa.
Sujuivathan ne junanvaihdot Riihimäellä ja Pieksämäellä kutakuinkin vaikka ensimmäistä matkaa yksin junalla kuljinkin. 15. päivän aamulla klo 8 olin Onttolan asemalla matkasta väsyneenä, mutta silti huojentunein mielin.
Samalla junalla kanssani oli tullut sotilaspukuinen mies, jolta tiedustelin suuntaa Rajavartiostoon. Hän oli tulossa samaan osoitteeseen, joten sain seuraa kävelymatkalleni.
Perille päästyämme sain kuulla olevani ensimmäinen uusista alokkaista. Sain varusteeni aamupäivällä ja siitä alkoivat alokasajan työntäyteiset päivät.
Muistikuviini siitä ajasta on nyt puoli vuosisataa myöhemmin noussut muun muassa erään alokastoverini itsemurha, joka järkytti koko komppaniaa. Erityisen rajusti tapaus kosketti komppaniamme päällikköä.
Alokasajan lopun ammunnoissa oli palkintona 5 vuorokauden loma 1. luokan tuloksesta. Lomavaatteet olivat jokaisella valmiina repussa odottamassa hyväksyttyä tulosta. Lomalle tuli päästyä.
”Kulttuurierot olivat hieno väriläiskä muuten kovanpuoleisessa koulutuksessa”
Komennus Rajakouluun Lohjalle tuli aikanaan ja siellä vietetty kolme kuukautta tutustutti meitä eri puolilta Suomea sinne komennettuihin jääkäreihin.
Kyllä oli paljon paikallista väriä mukana esimerkiksi Lapin ja Kainuun pojissa. Kulttuurierot olivat hieno väriläiskä muuten kovanpuoleisessa koulutuksessa.
AUK-ajan muistoista pinnalle pulpahtavat kovapanosammunnat Syndalenin leirillä ja siellä sattuneet kommellukset.
Olimme saaneet teoriakoulutuksen kevytsingon käyttöön ja oli tullut aika testata saadut opit käytännössä.
Maavallin takana odottelimme ampumavuoroamme ensimmäisen oppilaan valmistautuessa suoritukseensa.
Tykinlaukausta muistuttava kumahdus veti joka äijän vakavaksi, kun siihen vielä liittyi ampujan hoipertelu takaisin joukkoomme.
Koulutus oli ollut aivan täydellisen seikkaperäistä, mutta kukaan ei ollut maininnut äänestä mitään. Lieneekö johtunut siitä vaiko mistä, mutta ammunnan tulos sai heikon arvosanan.
Oma kranaattini iskeytyi metrejä ennen maalia maahan ja sinkosi poikittain maalitaulun läpi. Se oli selvä huti se.
Ulkomaisia sotilasasiamiehiä oli tulossa seuraamaan taistelunäytöstämme.
Hyökkäyksemme ainakin viisi metriä syvään piikkilankaesteeseen räjäytettävän aukon kautta savulla suojattuna oli eräs näyttävimmistä osioista. ”Saippuapalat” pitkään lankkuun sidottuina saivat valtaisan humahduksen saattelemina piikkilangat katoamaan taivaan tuuliin.
Sitten koitti meidän vuoromme.
Juoksin taistelijaparini kanssa rinnan ja ammuimme lyhyitä sarjoja Suomi-konepistoolilla, jonka lipas kerrankin oli täynnä vaikkakin harjoituspatruunoita. Aseista oli poistettu turvallisuussyistä ulosvetäjän kynsi, joka sinkoaa hylsyt vaarallisen lujaa oikealle sivulle.
Kaverini aseeseen tuli laukeamaton patruuna. Kiireessä taaksevedetty lukko toi uuden patruunan piipussa olevan jatkoksi ja sytytys tapahtui hylsynpoistoaukossa. Vasenkätinen ystäväni sai hylsynkappaleet ja bakeliittiluodin sirut suoraan ohimoonsa.
En kuullut mitään aseiden rätinän takia, mutta näin veren suihkuavan sormien välistä hänen pidellessään ohimoaan.
Ensimmäinen ajatus oli tietenkin se, että jostain oli ammuttu kovilla. Onneksi niin ei ollut. Oman ikäluokkani lääkintämiehet lähettivät kiristyssiteellä varustetun potilaan ambulanssilla Dragsvikiin ja kaikki päätyi hyvin.
”Sodanaikaiset piikkilangat olivat edelleen maastossa”
Kovaonninen taistelijaparini koki kuitenkin melko pian uuden haaverin yösuunnistuksessa.
Alueella olleet sodanaikaiset piikkilangat olivat edelleen maastossa puidenkin välissä.
Ystäväni törmäsi täydellä vauhdilla tällaiseen pään korkeudella olevaan ruostepesään, jossa piikkejä riitti joka sentille. Toisella matkalla ruotsinkieliseen pataljoonaan korjattiin sitten katkennutta nenää. Sääliksi kävi kaveria.
Lomat olivat AUK-aikana kiven alla. Yhden ainoan oppilaan muistan saaneen viikon loman. Hän oli oikea lappalainen, joka tokaisi seuraavasti koulun johtajalle tämän kysyessä loman perustetta: ”Varasthavat minultha kaikhi porot jolhen pääshe erothukshen.”
Meillä muilla kun ei ollut poroja ei tullut sitten lomiakaan. Tulipahan Lohja tutuksi.
”Hyvää joulua pojat, älkää särkekö kasarmia”
Loppuaikana Onttolassa osakseni tuli alokkaiden kouluttaminen metsäkelpoisiksi sissintaimiksi. Siltä ajalta muistuu mieleen huonoja ja hyviä muistoja.
Huonoin muisto koko 11 kuukauden reissultani on joukkeenjohtajamme pojan hukkuminen Höytiäisen kanavaan. Jälleen murhe kouraisi syvältä koko varuskuntaa eikä vähiten meitä lapsen isän työtovereita.
Armeijan joulu on kokemus, jota en antaisi pois vieläkään. Kantahenkilökunnan ystävällisyys ja yhteinen joulujuhla ovat mieluisimpia muistoja siltä ajalta.
Muistan vielä hyvin pidetyn komppanianvääpelimme Eino Venemiehen sanat hänen poistuessaan viettämään joulujuhlaa perheensä kanssa: ”Hyvää joulua pojat, älkää särkekö kasarmia”.
Ei särjetty vaikka hölskyviä paketteja olikin joka miehellä.
Kevättalven kruunasi kaikkien jotosten äiti: kaksi viikkoa Kiihtelysvaaran ja Ilomantsin korpialueilla puolet ikäluokastamme takaa-ajettuina ja toinen puoli takaa-ajajina.
Myöhemmin saimme tietää, että pääesikunta oli määrännyt harjoituksen tarkoituksena etsiä miesten kestokyvyn rajoja. Rajathan kyllä löytyivät niin varusmiehillä kuin kantahenkilökunnallakin.
Minä 18-vuotias alikersantti sain siitä reissusta muistoksi pienen tomaatin näköiset vaivasenluut. Eipä niistä sen enempää.
Tuo aika toukokuun soi lähes joka aamu, ja niin sitten koitti päivä, jolloin raiteiden toisessa päässä oli Tampere.
Mieleen jäi jonkinlainen haikeus kun vääpelin kanssa paiskasimme kättä. Sitä ennen oli käyty keskustelu ammatinvalinnasta. Olin jo kuitenkin hakenut opettajaseminaariin sekä kauppaopistoon ja sillä tiellä kuljin siviilipuolen töissä 43 vuotta.
Tiet kohtasivat killassa
Tampereen Seudun Raja- ja Merivartiokillan ansiosta tiemme rajamestari evp. Eino Venemiehen kanssa kohtasivat 16.–18.6.2004 tutustuessamme retkellämme Pohjois-Karjalan Rajavartioston Ilomantsin alueeseen.
Parempaa opasta kuin Eikka oli, saa etsiä, mutta tuskin löytyy. Molempiin sotiin osallistuneena hän omilla kotikulmillaan taistelleena pystyi kertomuksillaan luomaan meille nuoremmillekin kuvan sodan armottomuudesta.
Olen vieraillut Hattuvaarassa karhujahdin merkeissä ja eräällä kerralla sain kuulla Eikan siirtyneen ajasta ikuisuuteen.
Muistelen häntä kiitollisena kahdestakin syystä. Hänenlaisiaan Suomi tarvitsi kipeästi silloin kun itsenäisyytemme aiottiin voimalla murskata. Rauhanaikaisissa toimissaan hän oli minulle, 17-vuotiaalle pojalle, oivallinen kasvattaja.
Kunnioittavat kiitokseni Eikalle ”rajan toiselle puolelle”.
Jorma Karvinen
Hallituksen puheenjohtaja, Tampereen Seudun Raja- ja Merivartiokilta
Tampereen Seudun Raja- ja Merivartiokilta ry 