Saimme käskyn lähteä tähystyspartioon Kynsivaaraan. Partioon kuuluivat rajajääkäri Veikko Hannula ja rajajääkäri Pekka Kimolin.
Kun pääsimme vaaran päälle kynsipakkojen itäpuolelle, voimistui kova tuuli pohjoisesta. Aloin suunnitella jonkinlaista suojaa tuulta vastaan. Paikalla oli paljon lattakiviä, joista sitten aloin pinoamaan jonkinlaista muuria. Siitä tulikin huoneen tapainen oviaukkoineen kaikkineen.
Tätä hökötystä korotettiin seuraavassa partiossa.
”Samassa alkoi kuulua rytinää poroaidalta”
Toisen partion teimme keväällä myöhään lumen alkaessa sulaa niin paljon, että pystyimme kulkemaan jalan. Kaverina oli ylirajajääkäri Olavi Knuutinen.
Kun olimme päässeet lähelle väliaitaa, yhyimme suuriin karhunjälkiin. Jälki mitattiin minun saappaani mukaan: havaitsimme, että saapas jäi vajaaksi 5 senttiä ja takaa saman verran. Jälki ei ollut vanha.
Samassa alkoi kuulua kovaa rytinää poroaidan suunnalta. Lähdimme Olavin kanssa hiljaa hiipimään kohti rytinää, mutta karhua emme nähneet. Poroaita oli hajallaan ja riu’ut metrin pätkinä pitkin mäkeä. Pystytolpat lojuivat sikin sokin maassa aarin alueella. Poroaidassa oli noin 3–4 metrin levyinen aukko.
Ihmettelimme, miksi karhu ei mennyt siulasta läpi, vaan puski kiukkunsa poroaitaan. Tämä karhu asusti Venäjän puolella ja kävi aina silloin tällöin Suomen puolella.
Vaaran päällystä oli sula lumesta ja näytin Olaville hökötystä. Olavi sanoi, että korotetaan vielä seiniä. Niin myös teimme. Nurkkaan kyhäsimme hellan tapaisen hökötyksen piippuineen. Kyllä siinä kahvit kiehuivat hyvin.
Sain vuosikymmenten jälkeen tietää ylirajajääkäri evp Eino Kettuselta, että tekemäni hökötys on edelleen pystyssä.
Pekka Kimolin
Sissikompania, Lapin Rajavartiosto, 1965–1966
Tampereen Seudun Raja- ja Merivartiokilta ry 