Tässä kirja-arvostelussa luen 4-osaisen Itärajan vartijat -kirjasarjan kolmannen osan ”Itärajan Vartijat: 3, 1600-luku”. Seuraavaksi näillä sivuilla ilmestyy arvio kirjasarjan osasta ”Itärajan vartijat: 4: 1700-luku”. Viimeinen osa. Edellisessä osassa arvioitiin sarjan toinen osa. Laita viestiä ja ehdota uusia kirjoja arvioitavaksi!

Kirjasarja-arviointini on edennyt kolmanteen osaan. Itärajan vartijat: 1600-luku (Schildts 2005) kertoo yksityiskohtaisesti siitä, mitä rajalla on tapahtunut ja miten rajankäyntiä on tehty 1600-luvulla.

Nämä 1600-luvun vuodet ovat niitä aikoja, joille nykyinen elämämme Suomessa on pitkälti rakennettu. Jos et tunne 1600-luvun rajankäyntiä, et voi ymmärtää 2020-lukua.

1600-luvulle tultaessa suurvalta-Ruotsi oli oppinut sen, miten hyödynnetään mahdollisuuksia.

Ruotsi oli aktiivinen siinä, miten valtakunnan resursseja käytettiin mahdollisimman tehokkaasti sotimisessa. Ruotsin tavoitteena oli siirtää itärajaa mahdollisimman kauas itään. Tämä näkyi Stolbovan rauhan (1617) neuvotteluissa.

Vaikeuksia Ruotsi kohtasi siinä, miten paikalliseen väestöön pitäisi suhtautua. Ei ollut oikein tuntumaa. Uskonto aiheutti omat haasteensa noihin aikoihin. Harvaan asutuille seuduille oli lisäksi vaikeuksia saada virkaatekeviä.

Täyssinän rauhan (1595) piti ratkaista ongelmat, mutta 1600-luvulle tultaessa ongelma jatkuivat. Raja ei rauhoittunut.

22 vuotta myöhemmin Stolbovan rauha toi Ruotsille pientä helpotusta. Raja siirtyi itään, Ruotsi sai Käkisalmen ja Inkerin.

Kirjan alkupuolella kerrotaan tarkasti rajan muutoksista ja siitä, miten rajanvedot vaikuttivat väestöön.

Väestö oli avainasemassa. 1300-luvun jälkeen itäraja oli harvaan asuttua. 1500-luvulla uudisraivaajat alkoivat vaikeuttaa tilannetta, mutta lähinnä sen takia, että veroluettelot menivät sekaisin.

Kuka maksaa veroja? Minne verot maksetaan?

Verottaminen oli tärkeä tekijä siinä, miksi Ruotsi ja Venäjä olivat kiinnostuneita rajaseuduista.

Mikä on ”raja”?

Tässä kohtaa täytyy muistaa se, että raja tarkoitti 1600-luvulla eri asiaa kuin nykyisin.

Kirjassa on esimerkki Ranskasta.

Ranskassa oli vielä vuonna 1789 noin 1500 sisäistä jokitullia, mutta rajat Habsburgien keisarikuntaan eli ulkomaille olivat avoimia. Rajat ymmärrettiin toisin kuin nykyisin.

Siksi Käkisalmi on iso paikkakunta.

Ruotsi katsoi tarkasti sitä, miten Venäjän valtataistelut etenivät.

Ruotsi oli kiinnostunut myös Jäämerestä. Silti Käkisalmella oli erityinen merkitys Laatokalla.

Moskovalaisten laajentaessa valtaansa Novgorodin kustannuksella tilanne alkoi muuttua.

Karjalaisten talonpoikien verotaakka kasvoi entisestään, mikä vaikutti yleistilanteeseen. Verotuksella on varsin kova voima politiikassa.

Novgorodin alistuttua Moskovalle Karjalan tilanne muuttui entisestään.

Hidasta rajankäyntiä Karjalassa

Rajankäynti 1600-luvulla oli vaivalloista.

Inkerinmaalla virkakyräiltiin rajoilla, koska kumpikaan osapuoli ei halunnut tulla sovitulle kohtauspaikalle ensimmäisenä.

Yksi tapaus: Meni kuukausia ennen kuin rajasopimus viimein kirjoitettiin 29. maaliskuuta 1618. Käkisalmen kohdalla rajatyö kesti pitempään, koska ruotsalaiset eivät nähneet venäläisistä jälkeäkään.

Ruotsin valtuuskunta matkusti jossakin vaiheessa pois, eikä heistäkään kuulunut juuri mitään.

Venäläiset jopa ehdottivat yhteistä hyökkäystä Puolaan. Ruotsi ei lämmennyt ajatukselle. Osasyynä oli se, että rajankäynti oli tahmeaa. Karjalassa yritettiin elää normaalisti väännöistä huolimatta. Ohessa kirjasta poimittu, hieman kärjistetty nosto kulttuurirajasta:

Ruotsin suurvaltakaudella otettiin sotamiehiä erityisesti itäisestä Suomesta muun muassa Baltiaan. Kevyinä perusteluina oli muun muassa se, että kaskimaiden ihmiset olivat ”tottuneita” kiertämiseen.  

Rajankäynnin tahmeuteen vaikutti osittain se, että nykyisen kaltaiset tiet olivat harvinaisia. Karjala oli metsää ja väestö asui vesireittien varsilla sijaitsevissa kylissä.

Itärajan tukkiminen

Vuonna 1629 Kruunu otti Käkisalmen läänin kokonaan haltuunsa.

Aiemmin ihmiset olivat liikkuneet rajan yli varsin vapaasti. Nyt Kruunun tavoitteena oli rajan tukkiminen. Ruotsi halusi vahvistaa asemaansa siksikin, että Itämeri oli lähes kokonaan Ruotsin sisämeri.

Moskovalaiset olivat ottaneet ylivallan Novgorodista. Silti Novgorodilla oli edelleen tärkeä asema, koska sinne voitiin koota joukkoja länttä vastaan tehtäviä hyökkäyksiä varten. Novgorod oli myös tärkeä kauppakaupunki.

Ruptuurisota vuosina 1656–1658 oli yksi monista rajakonflikteista. Sillä oli suuri merkitys.

Ruotsin ja Venäjän raja oli merkitty maastoon monin paikoin, mutta ei se näkynyt ihmisten elämässä. Karjalassa puhuttiin venäjää, saksaa, suomea ja ruotsia. Karjala oli kohtaamispaikka, jossa käytiin kauppaa ja elettiin.

Sotimisen kannalta Karjala alueena oli vaikea molemmille osapuolille. Ei ollut tasankoja.

Oli metsää ja rinteitä.

Tiestö oli kulku-uria.

Ei ollut suuria niittyjä sotaratsuille.

Venäjä oli pinta-alaltaan suuri, mutta niin oli Ruotsikin. Venäjällä oli enemmän asukkaita Ruotsissa. 1650-luvulle tultaessa peräti 7 miljoonaa ja väkiluku kasvoi nopeasti. Venäjän kaupungit olivat kuitenkin pieniä ja puisia. Luostarit olivat kaupan keskuksia, kuten Solovetsk Vienanmerellä.

Ensimmäisenä Ruptuurisodan vuotena 1656 venäläisten tavoitteena oli valloittaa Suomen linnoitukset.

Loppukesällä 1656 Suomi sai odotetun keskitetyn ylijohdon, kun Gustaf Lewenhaupt otti tilanteen haltuun. Satunnaiset iskut vähenivät ja päästiin keskitettyyn toimintaan. Tilanne Suomen rintamalla rauhoittuikin jo loppuvuonna.

Kirja on tarkka kuvaus 1600-luvun rajoista. Loppupuolella on kulmikasta asenteellisuutta uskontokuntia ja rahvasta kohtaan, vaikka asia ei ollut yhtä yksioikoinen kun annetaan ymmärtää. Vihanpitoa oli joka suuntaan, mutta myös yhteiseloa. Ihmiset elivät sen mukaan, mikä oli tuttua.

Kiitosta kirjalle yksityiskohtaisuudesta ja erityisesti siitä, että kirjassa on huomioitu todenperäisesti myös ne rajaseudut, jotka olivat vähäväkisiä. Suurvaltaelämisen painopiste oli Itämerellä ja Laatokan rannoilla, mutta myös muilla alueilla oli arkista elämää.

Loppua kohden kirjassa ilmenee yhä enemmän ja enemmän oletuksia ja tieteellinen lähestyminen rakoilee. Joka tapauksessa Itärajan vartijat 3: 1600-luku on kiinnostava lukukokemus. Jokaista sanaa ei kuitenkaan kannata ottaa totuutena. Tom Gullberg ja Mikko Huhtamies sekä Tom Gullbergin osuuden suomentanut Marketta Klinge ovat tehneet tarkkaa työtä.

Jani Timonen
Killan hallituksen jäsen
Helsinki, Tampere, Lieksa – ja Onttola

Kirja-arvio: Itärajan vartijat: 1, Keskiaika
Kirja-arvio: Itärajan vartijat: 2, 1500-luku
Kirja-arvio: Itärajan vartijat: 4, 1700-luku

Lue lisää rajahistoriasta

Pääkuva: Pixabay