Rautasänky, mallia SA, pöytä, kaksi tuolia ja suurehko kaappi. Sängyn päällä lepäsi raidallinen huopa, kaapin vieressä mustat nahkasaappaat varret vinoon kääntyneinä. Ikkunalaudalla oli ruukkukukka, josta oli juuri pudonnut lattialle kaksi suurta lehteä. Seinältä katseli huonetta vanhan näköinen, kehystetty valokuva: iäkäs, kapeakasvoinen nainen tukka nutturalla vieressään tiukkailmeinen, viiksekäs mies; ylirajajääkäri Paavo Juntusen vanhemmat, Siiri ja Antti.
Siiri oli Suomussalmen Korhosia, Antti puolestaan oli siirtolainen näillä seuduin. Hänen kotitalonsa, keskikokoinen maatila, oli etelässä, Tampereen lähellä.
Antti oli tullut Kainuuseen savotoille, asustellut pari vuotta Kuhmossa ja tavannut lopulta Siirinsä Suomussalmen kirkolla. Mikäpäs siinä, sanoivat naapuritkin, kun miehellä on jo valmiiksi kunnon kainuulainen sukunimikin.
Paavo oli syntynyt Juntusten katraan ensimmäisenä, kasvanut metsä- ja peltotöitä tehden kotitorpassa Pyyvaaralla. Antti kuoli Paavon ollessa kuudentoista, ja niin tuli Paavolle titteli, elämän ensimmäinen: pienviljelijä.
Eläminen ei ollut leveätä, mutta eivätpä olleet vaatimuksetkaan mahdottomia. Paavo hoiteli sisarusparveaan, josta nuorin, Hanna oli vasta vajaan vuoden Antin kuollessa. Muut kuusi osasivat sentään jo kävellä, Luojan kiitos. Paavo siirsi isältään oppimansa taidot nuoremmille sisaruksilleen. Kalaa nousi Hiisijärvestä sekä heti syötäväksi, että suolattavaksikin.
Kun Paavo sitten aikanaan sai palvelukseenastumismääräyksen, oli itsestään selvää, että paikka oli Kainuun Rajavartiosto. Se tuntui yhtä selvältä ja luonnolliselta kuin se, että Suomussalmi on Suomussalmi. Kuten useimmat muutkin kainuulaiset nuoret miehet, oli Paavokin palvelukseen astuessaan valmis erämies, joka tunsi luonnon pikkupiirteitä myöten. Isä Antti oli opettanut hänet myös pitämään siitä. Paavo olikin sissiretkillä kuin kotonaan.
Saapashousuissa ja reppu selässä kuljettiin läpi soiden ja metsien. Pystykorva roikkui olalla, hiki kiilteli otsalla ja hyttyset saivat osakseen perkeleitä niin muilta kuin Paavoltakin, jolla oli elämänsä toinen titteli, alokas. Ei se kovin kunnioitusta herättävä ollut, mutta titteli kumminkin. Ja varsin virallinen sellainen.
Paavosta kehittyi säntillinen sotilas. Niinpä hän eräänä päivänä kirjoitti nimensä eteen uuden sotilasarvon: alikersantti. Se tuntui mukavalta vaikka Paavo varoi tiukasti ilmaisemasta tunteitaan. Vielä mukavammalta se tuntui Siiristä ja muista pyyvaaralaisista. Sotaherrahan se oli, Paavo. Ja tolkku herra olikin.
Kun nuori alikersantti sitten ilmoitti asevelvollisuutensa loppuaikoina Siirille keittiön pöydän ääressä, että hänestä tulee sotilas ihan ammatiksi asti, tuntui sekin luontevalta. Todettiinpa vain, että muu pesue saa sitten asua kotitaloa Pyyvaaralla. Niin tuli Paavon nimen eteen sellainen sana, joka takasi inflaatiomarkkojen pienen, mutta säännöllisen joukon tipahtamisen kuukausittain pankkineidin hoteisiin.
Kahdentoista vuoden palveluksen jälkeen Paavoista tuli ylirajajääkäri ja hänet sijoitettiin Kainuun Rajavartioston Suomussalmen komppanian komentopaikalle Ämmänsaareen.
Paavo oli ruokailemassa. Listalla oli tänään lihamakaronilaatikkoa. Neljä rajamiestä söi hyvällä ruokahalulla. Manu Paakkinen, erinomaisena ampumahiihtäjänä tunnettu, Toivo Heikkinen, tukevahko, neljissäkymmenissä oleva komppanian automies ja vaalea nuorukainen, pari vuotta palveluksessa ollut Pertti Piiroinen, joka muisti aina kertoa saunoneensa Paavo Noposen kanssa. Paavo Juntunen istui pöydän päässä kuin isähahmona. Poikamies Paavo kuitenkin oli yhä, ei ollut löytänyt äiti-Siirin veroista sopankeittäjää. Äitiinsä hän oli tahtomattaankin nuoria naisia vertaillut.
”Se alkaa minulla sitten vapaa”, Paavo totesi ja pyyhki suupielensä. ”Taidanpa lähteä pariksi päiväksi verkoille Kivijärvelle.” ”Verkoillako meinaat”, kysyi Piiroinen. ”Verkoilla, verkoilla. Terve sitten ja kiitos emännille.”
Paavo asteli kämppäänsä, sulki oven ja alkoi valmistautua matkaan. Kenttäpuku jäi roikkumaan naulakkoon vihreine kauluslaattoineen. Paavo katseli hyväksyen arvomerkkejään, jotka kertoivat hänen olevan ylirajajääkäri. Se tuntui mukavalta. Siinähän roikkuvat torstaiaamuun saakka, ajatteli Paavo ja tempoi maastopuvun housuja kiinni. Vedettyään kumisaappaat jalkaansa Paavo alkoi tunkea reppuun tarvittavia tavaroita. Lopuksi lakki päähän ja ulos. Piirongin päällä oleva Antin ja Siirin kuva jäi katselemaan suljettua ovea.
Kuplavolkkari käynnistyi ensi yrittämällä. Takapenkillä oli jo valmiina varustus; verkot, kirves ja puukko. Siispä kansanauton kuono kohti Kivijärven maisemia. Vielä kaupasta eväät , ja sitten tien päälle. Kaupasta tullessaan Paavo oli tuntenut vatsanpohjassa vihlaisun, mutta se tuntui menevän saman tien ohi.
Aurinko paistoi Suomussalmen yllä turistien iloksi, liikenne oli melkoinen. Ulkomaalaisia rekisterikilpiä oli melkein yhtä paljon kuin suomalaisiakin. Paavo oli tyytyväinen, vapaa alkamassa, vatsa täynnä ja kohta verkot järvessä. Auton hän jättäisi Tuliniemeen, Saarijärven luoteispuolelle. Siinä saisi kupla huokaista ja odotella siikalastia kunnes avaisi kuononsa ja ottaisi kalataakan konepeltinsä alle. Paavo ajatteli, että anteliaasta Kivijärvestä riittää kalaa komentopaikan keittäjällekin.
Kuplan niellessä kilometrejä Paavo mietti retkeään. Saunan hän laittaisi kuumaksi heti kun saisi verkot järveen. Kivijärven kämpällä olikin hyvä, vaikka vaatimaton sauna. Kovien löylyjen jälkeen oli mukava istua kämpän rappusilla ja nauttia heinäkuun illasta.
Nissisenvaaran kohdalla Paavo suuntasi oikealle. Vielä muutama kilometri, auto tiensivuun ja reppu pykälään. Rajamiehen askel maastossa oli joustava ja taloudellinen. Ammattimies on aina ammattimies. Viime kerralla Paavo oli nähnyt suden. Rajantakaiset työmaat olivat ilmeisesti pelottaneet eläimiä Suomen puolelle Susi-Pulliaisen iloksi ja poromiesten harmiksi. Iso se ei ollut. Oli katsellut Paavoa suoraan silmiin. Paavo tuijotti takaisin ja lopulta hukka kääntyi arvokkaasti ja lähti omille teilleen. Taisi olla ilman kulkulupaa rajavyöhykkeellä, naureskeli Paavo itsekseen.
Se tuli kuin pamaus yht’äkkiä. Juuri kun Paavo oli heittämässä jalkaansa mättään sivuitse. Voimat valahtivat kerralla kanervikkoon ja kylmä hiki nousi pintaan. Paavo nojasi selkänsä mäntyä vasten ja kuunteli tilaansa. Koko vatsan seutu tuntui kipeältä. Vähitellen kipu alkoi hellittää ja voimat palasivat. Ainakin osittain.
Pelästyneenä ja hämmentyneenä Paavo ajatteli, että vatsahaavan poikanen, joka hänellä oli, oli saattanut suuttua. Varovasti hän lähti liikkeelle. Kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa, jäljellä olevat pari kilometriä ottivat aikaa tunnin; ei uskaltanut rehkiä yhtään. Paavo tiesi, että lähimpään taloon oli seitsemän kilometriä. Siellä oli puhelin. Ihmisiä täällä erämaassa tuskin tapaisi.
Aristellen, kuin hidastettuna Paavo suoritti kalavalmistelut, sitten verkot veneeseen. Paavo sai lasketuksi kaksi verkkoa. Kun vene karahti hiekalle, silmissä pimeni. Paavo vaipui kaksin kerroin. Kun hän alkoi tajuta itsensä ja ympäristön, tuntui kuin jotakin kylmää nestettä olisi valunut vatsan pohjalla väärässä paikassa ja väärällä tavalla. Kipu oli valtava. Lähes kontaten Paavo tavoitti veneen laidan, järki ei pelannut selkeästi; verkot… verkot pitää saada talteen. Juuri laskin, ei voi jättää tänne…
Enemmän vaistonvaraisesti kuin järkevästi työskennellen Paavo sai veneen irtoamaan rannasta ja sai kuin saikin lopulta verkot veneen pohjalle. Sitten vaikeat kymmenet metrit kämppään. Päästyään kynnyksen yli hän kaatui lavitsalle. Seuraavana tulivat harhat. Paavo näki veljensä heinäpellolla. Veli huusi häntä, mutta hän ei päässyt liikkeelle. Jalat eivät liikkuneet vaikka kuinka olisi halunnut. Lopulta velimies tuli ja halasi Paavoa. Sitten tuli äiti… missä minä olen… kello on kohta seitsemän… en pääse pois… minulla ei ole edes taskulamppua mukana nytkö loppuu kalallakäynti, neljäkymmentäkuusivuotiaana?
Kylmä hiki virtasi joka puolella, palelsi kuin kovalla pakkasella. Paavo houraili. Hänen huulensa muodostivat vaivoin sanoja, joista äiti oli ensimmäinen. Kuuluiko jotakin? Ihan kuin jokin olisi kolissut. Kuumehoureita kai. Vai tuliko joku sisälle? Paavo näki pöydällä kahvipannun ja kupin. Sängyn vieressä oli luuta. Vaivoin Paavo sai sen heitetyksi pannun kylkeen. Pannu rämähti lattialle. Jos ulkona oli joku, se kyllä kuului.
Ovi aukeni. Paavon silmät levisivät hämmästyksestä. Oliko tämäkin näky? Ei…herra majuri, sopersi Paavo. Komppanian päällikkö oli Sallimuksen johdattamana tullut kämpän pihaan huomattuaan, että veneessä oli verkkoja. Hän oli tulossa kalalta rajan pinnassa olevilta pikkujärviltä ja aikoi illaksi Suomussalmen kirkolle. Paavon taudista ei päässyt perille; pienikin liike aiheutti suunnatonta tuskaa.
”Huilaile sinä Paavo, minä lähden hakemaan apua. Soitan Rajan helikopterin Kajaanista. Se on ainoa keino.” Samassa päällikkö oli jo mennyt. Paavo vaipui taas houreiseen uneen. Hän ei jaksanut edes iloita päällikön yllättävästä saapumisesta, vaikka tiesikin, että se saattoi pelastaa hänen henkensä. Jotenkin Paavo kuitenkin käsitteli asiaa. Entä jos kopteri ei olisikaan paikalla? Tai jos lentäjä olisi sairaana? Kopteri oli käynyt viimeksi pari viikkoa sitten Ämmänsaaressa. Olivatko miehet silloin puhuneet lomasta? Paavo ei muistanut. Väsyneen miehen taju hämärtyi ja kämpässä vallitsi hiljainen, kivulias odotus.
Me saimme sen, se tulee, huusi päällikkö jo eteisessä tullessaan. Minä teen tulet rantaan, että se osaa oikealle paikalle. Samaan aikaan Rajavartiolaitoksen helikopterin roottori pieksi ilmaa jo yli puolessa matkassa Kajaanista Kivijärvelle. Ohjaimissa istui kapteeni Pentti Pakkanen. ”Täällä Charlie Bravo Delta. Ilmoittakaa sairaalaan, että potilas tuodaan helikopterilla pihaan puolen toista tunnin kuluttua.”
Unen läpi Paavo tunsi kuinka monet kädet tarttuivat häneen, nostivat paareille ja kantoivat koneeseen. Kuin sumun takaa hän kuuli suihkumoottorin ulinan ja roottorin paukkeen kun noustiin ja käännettiin korkeutta lisäten keula kohti Kajaanin keskussairaalaa.
”Päivää Sanni. Tällä kertaa et saanut kalaa, ja minunkin tulemiseni oli työn takana”, totesi Paavo kun hän sairaalasta päästyään tuli ensimmäisen kerran komppanian ruokalan lounaspöytään. Pari viikkoa oli kulunut. Jotakin olivat leikelleen ja sanoneet, että hyvä tuli. Paavo lopetti ruokailun, kiitti emäntää, ja käynnisti kuplansa pihalla. Takapenkillä olivat tutut verkot. Auto kohti Kivijärveä. Nyt saisi keittiön Sannikin kalaa. Mutkaisia Kainuun hiekkateitä ajeli ylirajajääkäri Paavo Juntunen kasvot vähän kalpeina, mutta vatsa terveenä. Minkä luonnolleen voi. Rajamies ja erämies.
Juhani Vahtokari
Palkitun rajatarinan kirjoittaja on killan hallituksen jäsen, Tampereen Seudun Raja- ja Merivartiokillan 50-vuotishistoriakirjan kirjoittaja
Pääkuva: Pixabay
Tampereen Seudun Raja- ja Merivartiokilta ry 